Uusi kuvajournalisti -sarjan voittaja Joel Karppanen
Suomen kuvajournalistit ry:n järjestämässä Kuvajournalismi 2017 -kilpailussa sponsoroimme Uusi kuvajournalisti -sarjan palkintoa. Kilpailun tuomaristo valitsi sarjan voittajaksi Joel Karppasen. Pyysimme häntä kertomaan urastaan sekä valokuvistaan.
Minkälainen on taustasi kuvaajana?
Olen itseoppinut kuvaaja. Urani alkoi, kun menin audiovisuaalista viestintää opiskellessani työssäoppimisjaksolle sanomalehti Kalevaan syksyllä 2011. Otin ensimmäiset lehtikuvani ja toimituksen johto oli niistä niin vakuuttunut, että minut pyydettiin tarvittaessa töihin kutsuttavaksi tuuraajaksi ja kesälomittajaksi. Pikkuhiljaa aloin tehdä freelance-keikkoja myös muualle.
Valokuvaajaksi olen alkanut mieltää itseni vasta kaksi vuotta sitten, kun aloitin Hannamari Shakyan vetämässä dokumentaarisen valokuvan työpajaryhmässä ja ryhdyin työstämään ensimmäistä omaa kuvasarjaani.
Millä kuvilla osallistuit Uusi kuvajournalisti -sarjaan?
Voitokas sarjani koostuu kolmen eri kuvasarjan kuvista, jotka kaikki ovat omista syväluotaavista projekteistani. Kuvat tyttöystävästäni Roosasta sekä kaksi maisemakuvaa kuuluvat Taistelumme-työnimellä kulkevaan, viime kesänä aloittamani autobiografiseen kuvasarjaan. Sen keskiössä on nykyaika ja oma elämäni. Kuvasarja käsittelee Y-sukupolven näkökulmasta mm. rakkauden, masennuksen, feminismin ja työelämän teemoja; sitä mitä on olla nuori aikuinen tänä päivänä. Taistelumme-nimi viittaa Karl Ove Knausgårdin romaanisarjan ja ihmissuhteiden lisäksi laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: mielenterveyteen, sukupolvien välisiin eroihin, ideologisiin kysymyksiin – ihmiselämään ylipäänsä. Jonkun tiedon mukaan ihmisaivot jatkavat kehittymistään 30-vuotiaaksi asti. Niin pitkään, eli seuraavat viisi vuotta, aion vielä kuvata itseäni sekä ihmisiä ja asioita ympärilläni.
Roosa riidan jälkeen, 2017. Sarjasta Taistelumme.
Kuvat hammaslääkärin vastaanotolta, ex-kansanedustajasta sekä kakusta ovat puolestaan Kemin laulu -projektistani, joka on valokuvallinen tutkimus suomalaisesta työväenliikkeestä. Se on työväenlaulujen rytmiä mukaileva kertomus luokkayhteiskunnasta ja punaisen Kemin myytistä. Tarkastelemalla liikettä Suomen edelleen vasemmistolaisimman kaupungin kautta avautuu näkymä työväen historiaan ja nykytilaan. Itselleni se on henkilökohtainen tutkimusmatka poliittisiin juuriin ja juurettomuuteen sekä yritys nähdä valmiiden mielikuvien taakse. Mikä saa meidät kantamaan lippua, mitä ovat kumouslaulut joita tänä päivänä kirjoitamme ja laulamme?
Hammaslääkärin vastaanotto, 2017. Sarjasta Kemin laulu.
Kuva operoiduista sormista on ainoa kuva Suomalaisesta pastoraalista, ensimmäisestä pitkästä projektistani. Kuvasin kahden vuoden ajan kahdensadan asukkaan Karinkannan kylän, toisen kotipaikkani, elämää määrittääkseni uudelleen suhteeni maaseutuun. Halusin tutkia maaseudun murrosta jälkiteollisena aikana ja luoda ikkunan toiseen maailmaan, mahdollisuuden nähdä sinne minne useinkaan ei katsota: välitiloihin ja tuleviin joutomaihin. Lopputulemaksi muotoutui elegia nykyihmisen maaseudun kaipuusta ja katoavaisuudesta.
Miksi valitsit juuri nämä kuvat?
Halusin koota viime vuoden kuvistani keskenään toimivan katsauksen, joka edustaa mahdollisimman hyvin oman taiteeni tämän hetkistä suuntaa ja mentaliteettia. Editointiprosessi kävi yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Nyt sarjaa katsoessani huomaan, että alitajunta on tehnyt melkoisesti töitä. Lähes koko sarjaa leimaa sumuisuus, ihmiselämän rikkinäisyys ja hauraus (myös kuvaa, jossa Roosa lukee kirjaa; hän oli tuolloin kuumeessa). Tämä juontunee omasta terveydentilastani – sairastan masennusta, joka antoi viitteitä itsestään jo editointivaiheen aikaan.
Ainoan poikkeuksen tekee oikeastaan kuva vasaralla ja sirpillä koristellusta kakusta. Sen valitsin sarjaan rangaistukseksi Suomen kansalle avokadoleipien kuvaamisesta.
Pekan sormet, 2017. Sarjasta Suomalainen pastoraali.
Kaikki kuvasarjani ovat henkilökohtaisia ja niiden aiheet ovat lähellä minua. Haluaisin nähdä niiden edustavan uudenlaista tekemisen tapaa suomalaisen valokuvan kentällä, missä etenkään dokumentaarisen valokuvan puolella ei ole päästy vielä sellaiselle intiimiyden ja omakohtaisuuden tasolle kuin mitä esimerkiksi naapurimaissamme. Täällä ajatellaan, ettei meidän oma elämämme ole tarpeeksi kiinnostavaa tai merkityksellistä, mutta sitä se nimenomaan on – yksityinen on usein yleistä.
Kuvieni henkilökohtaisuus ja antijournalistisuus on myös kritiikki kapitalistista realismia kohtaan. En näe, että nykypäivänä etuoikeutetulla länsimaalaisella olisi enää suurta velvollisuutta tai tarvetta lähteä kuvaamaan vaikkapa sotatilaa Aasiaan (ellei länsimaa itse ole osallisena konfliktissa, mikä toki on hyvin yleistä) tai heimoja Afrikkaan. Aika on ajanut ohi capojen ja cartier-bressoneiden jo pelkästään teknologiankin puolesta. Kun valokuvasta on tullut lingua franca, tulisi resursseja ohjata kehitysmaiden ja kehittyvien maiden ihmisten kuvajournalistiseen koulutukseen ja mahdollisuuksiin tuottaa omaa materiaalia.
Palstatilaa tulisi myös antaa enemmän niille, joita käsiteltävät asiat ensisijaisesti koskevat; mediatalot voisivat ostaa reportaaseja paikallisilta tekijöiltä, jolloin riskit kulttuuriseen appropriaatioon ja kauheuksien estetisointiin pienenevät.
Pojat juoksevat, 2017. Sarjasta Taistelumme.
Joel Karppanen (s. 1993) on oululaislähtöinen valokuvataiteilija. Tavallisista ihmisistä kiinnostuneen Karppasen työskentely nojaa yhteiskunnallisen realismin sekä humanistisen valokuvan perinteisiin. Hän käsittelee dokumentaarispohjaisissa valokuvissaan ja videoissaan välitiloja, elinympäristöjä sekä urbaanin ja ruraalin suhdetta. Eurooppalaisesta elokuvasta vaikutteita imevä Karppanen pyrkii tavoittamaan teoksissaan arjen “näkymätöntä magiaa”.
Karppasella on ollut yksityis- ja ryhmänäyttelyitä mm. Valokuvagalleria Hippolytessä, Pohjoisessa valokuvakeskuksessa, Nykyajassa sekä Oulun juhlaviikoilla. Hänen töitään löytyy yksityisistä ja julkisista kokoelmista, ja niitä on julkaistu myös kansainvälisissä lehdissä. Uusi kuvajournalisti -palkinnon lisäksi hänelle on myönnetty Jouko Lehtolan Säätiön Nuori Sankari -palkinto ja Burn Magazinen Emerging Photographer Fund -ehdokkuus. Karppanen on myös yksi ensi kesän Mäntän kuvataideviikkojen taiteilijoista.