Voiko aikaa nähdä?
Kuvasin bussipysäkkikatoksia 17 vuotta, ja aloittamisesta 35 vuoden jälkeen tein kuvistani kirjan.
Vuonna 1986 pohdin pysäkkikatoksia ja niissä olevia mainoksia. Ne vaihtuivat monta kertaa vuodessa. Mainosten vaikutuspiirissä kansalaiset odottivat, saapuivat ja lähtivät, satoi tai paistoi. Pysäkkien mainokset painuvat unohduksiin, mutta taltioituvat passiiviseen muistiin.
Mainoksista tulisi vähitellen ajankuvia, mutta millaisia, se selviäisi vuosien vieressä. Ehkä yksi tapa tutkia ajankuvan luonnetta olisi se, että kuvasin pysäkkejä monta vuotta. Näkymät herättäisivät uinuvia muistoja. Päätin, että kuvaan seitsemän vuotta, koska se tuntui pitkältä sarjalta ja kuulosti hyvältä. Tekisin sitten näyttelyn.
on illuusio, oman kokemuksemme oikeuttamaton laajennus. Se on kuin paikka, jossa sateenkaari koskettaa metsää.
Voimme kuvitella näkevämme sen, mutta jos menemme etsimään sitä, sitä ei ole.
Vuodet kuluivat. Syntyi näyttelyitä ja kirjoja muista aiheista, ja minä jatkoin pysäkkien dokumentointia 17 vuoden ajan. Pisteen hommalle laittoi se, että lasikuituiset katokset vaihdettiin vuonna 2003 lasisiin. Niissä ei mainoksia enää ollut.
Dokumentointia aloittaessani asuin Helsingin Siltamäessä. Muutettuani pois palasin joka vuodenaika samoille pysäkeille. Kun pystytin jalustani ja rullafilmikamerani tutun pysäkin eteen, koin sen aina historialliseksi hetkeksi ja ajan virta tuntui hyvin konkreettisena. Tallensin myös ostoskeskuksen joulukuusen erottamaan vuodet toisistaan. Kun ruuvailin jalustaani kauppa-aukiolle täsmälleen samalle paikalle 17 vuoden ajan, oli läsnä vahva tunnelma. Joulu on taas! Ajan huminan suorastaan kuuli.
Aineisto uinui negakansiossa 17 vuotta. Sitten kirkastui: tästä pitää tehdä kirja. Hauduttaminen sopi kuville, ja teki kaikesta retrompaa ja mojovampaa.
3 kuukautta aiemmin Yhdysvalloista Neuvostoliittoon luovutettu 67-vuotias sotarikollinen Karl Linnas kuolee leningradilaisessa sairaalassa sydämen vajaatoimintaan.
123 vuotta aiemmin Dostojevski kirjoittaa romaanin Rikos ja Rangaistus.
Kuviin kuului jo alusta lähtien teksti, joka käsittelisi tuon ajankohdan maailmanmenoa. Mitä kulloisenakin päivänä tapahtui?
Halusin kuitenkin kierrettä lisää. Luin kosmologiaa käsittelevää kirjallisuutta, ja suurimman vaikutuksen teki Carlo Rovellin teos Ajan luonne. Ajattelin, että kirja-aukeamani voisivat olla visualisointeja fysikaalisesta suureesta aika. Nyt, ennen vai jälkeen? Päästin irti kalenterista. Kirjoitukset pääsivät vapaaksi. Saatoin liikkua ajassa niin eteen- kuin taaksekin päin. Tunne oli riemastuttava, se oli aikamatkustusta minun tapaani!
Kirjasin kosmologiaa, mittasuhteita, arkisen ja ylevän ristiriitaa. Suuri osa kirjan tekstistä syntyi virran viemänä. Aukeama oli yksikkö, jossa lauseiden piti sopia kuvien tunnelmiin ja svengata keskenään. Punaisena lankana kulki tieteen sana ajan luonteesta.
Kaiken mikä alkaa, täytyy päättyä.
Kirjassa on kaksi loppua. Kun viimeiseksi ajateltu sivu oli valmis, päätin harjoittaa arkeologiaa. Kaivelin tietoja JCDecauxsilta, Helsingin liikennelaitokselta ja Helsingin kaupunginmuseolta. Kun löysin maailman viimeisen museoon varastoidun katoksen perustuksineen juurineen, näytti se menneisyydestä leijuneelta avaruusromulta. Ja kun löysin viimeisen urheilukentälle unohtuneen ja hapertuneen pysäkin, tuntui, että joku on nyt kyllä vanhentunut. Samoissa tunnelmissa palasin uutenavuotena Siltamäen ostoskeskusta kuvaamaan 18 vuoden tauon jälkeen. Joulukuusta ei enää ollut, vaan sen virkaa teki pikku taimesta korkeaksi puuksi varttunut kataja, johon oli viritetty hämäräkytkimellä syttyvät jouluvalot.
Juha-Pekka Inkinen on toiminut valokuvataiteilijana vuodesta 1987. Hän teki läpimurtonsa autiotalokuvilla, joista tunnetuin on Moraali ja arkkitehtuuri -sarja. Pysäkkiaikakirjat (Minerva) on hänen kuudes kirjansa. Multiuniversumi on hänen 19. yksityisnäyttelynsä (loppuvuodesta 2022). Inkinen on täysipäiväinen valokuvataiteilija eläköidyttyään kuvatoimittajan työstä Ylestä.