Elsewhere Suomi

Syrjäisten laitakylien liepeillä ja takamaastoissa on kohteita, jotka on nimetty erikoisesti. Kohteisiin päästäkseen on käännyttävä pois valtateiltä ja matkustettava pienten taajamien ohitse yhä kapeammaksi muuttuvia sorateitä pitkin. Lopuksi on jatkettava matkaa vielä jalan, usein mättäitä pitkin rämpien tai nietoksissa kahlaten. Näillä kohteilla on alatyylisiä nimiä. Pitkien ja vaikeakulkuisten matkojen päässä saattaa kuitenkin odottaa elämys, jota on mahdoton hahmottaa retkikartasta tai satelliittikuvista.

Aluksi minua ihmetytti, miten lapsuuden kelkkaretkistä tuttu Pelkosenniemen kaunis syrjäinen lampi voi olla nimeltään Persesilmälampi. Tutkin karttoja ja Kotimaisten kielten keskuksen paikannimiarkistoa ja huomasin, että kaikkia Suomen yhtätoista Persesilmälampea kuvataan pieniksi ja pyöreiksikin – jopa suonsilmäkemäisiksi. Sellainen Pelkosenniemen lampikin on, suon ja metsän ympäröimä, pikkuruinen, tummapohjainen ja syrjäisen vähäpätöinen – ei tosin kaikille. Joillekin lampi ja sen ympäristö on täydellinen retkeilyalue, joka tarjoaa kalaa, marjaa ja riistaa.  

Alatyyliset paikannimet ovat kulttuuri- ja kieliperintöämme. Yhteys alatyylisten paikannimien alkuperään on ajan saatossa useimmiten jo katkennut, mutta pienistä vihjeistä ja maantieteellisistä havainnoista pystyy vielä päättelemään jotain. Paikoista kuulee kyllä puhuttavan otsikoissa, mutta miltä niissä näyttää ja mitä tarinoita paikkoihin liittyy? Halusin mennä paikan päälle tutkimaan.     

Helvettejä Suomesta löytyy 41. Kuvaamani Iisalmen Helvetti on 1950-luvulla talteen kerätyn suullisen perimätiedon mukaan ollut entinen suo ja nykyinen pelto. Sinne on kertoman mukaan “Pekkalan lehmä uponnut”.⁽¹⁾ Pekkalan vanha sukutila oli kohteessa käydessäni paikallaan edelleen, mutta ollut pitkään tyhjillään. Paikalliset asukkaat kertoivat, että edesmenneet “Pekkalan pojiksi” kutsutut veljekset olivat tilan viimeiset asukkaat. Keräystietojen mukaan paikkakunnalla on ollut sanonta, jonka mukaan “Pekkalan riihen perästä on kirvesheitto helevettiin^“(1). Ehdin nähdä, että kirveen heittämän verran matkaa tilan rakennuksilta Helvetiksi merkittyyn kohtaan kertyisikin, jos rakennukset olisivat edelleen pystyssä. Viime talvena Pekkalan tila oli jo laitettu maan tasalle. Olikohan Helvetti se kohta, johon tilan lehmä joskus upposi?

Sodankylässä sijaitsevan Kusipään laelle pääseminen vaati useamman reissun. Ensimmäisellä kerralla kävin tutkimassa, missä kunnossa lähimmäksi vievä metsäautotie on ja mistä auringon suunnasta kohoumaa kannattaisi yrittää lähestyä. Talvella Kusipäälle olisi ehkä mahdollista päästä moottorikelkalla ja hiihtäen. Toisella yrityskerralla odotin vesisateen lakkaamista autossa. Oli metsästysaika, joten lähistöltä kuului laukauksia iltaan saakka. Ehdin puoleen väliin matkaa ennen auringonlaskua. Kolmannella kerralla reppu oli täynnä ja valmistauduin yöpymään Kusipäällä. Patikointia metsäautotieltä on noin kahdeksan kilometriä, mutta maasto on vaikeakulkuista ja alueella liikkui myös karhu. Kusipää on matala kohouma, sinne matkatessa näkyy vanhaa korpimetsää, kivikkoa ja silmänkantamattomiin valtavia soita. Jokinotkojakin onneksi, sillä niistä sain vesitankkausta. Puhelimen kenttää on silloin tällöin. Puolen yön aikaan virittelin yösijan lähelle Kusipään kivikkoista lakea. Yö erämaassa oli hiljainen, kuului vain tihkusateen rapinaa. Aamuneljäksi oli luvattu aurinkoa, mutta pilvet raottuivat vasta seitsemältä lyhyeksi hetkeksi. Paikan päällä hahmottui, miten osuva ja hyvin kuvaileva nimi Kusipää oikeastaan on. Vaaran lakea ympäröivät märät suoalueet joka suunnasta, eikä matkasta selviä kuivin jaloin yhtenäkään vuodenaikana.

Elsewhere Suomi -projektiini tallentui syrjäistä maisemaa. En katsellut sitä ulkopuolisin silmin ihmetellen, vaan nämä kohteet tuntuivat tutuilta, tavallisilta ja omiltakin. Kuvasin projektia neljän vuoden ajan aina lomillani, kun matkasin pääkaupunkiseudulta Suomen läpi pohjoiseen synnyinseuduilleni. Tein myös muutaman pidemmän matkan yöpyen pikkukaupungeissa, kylissä ja metsissä. Koronapandemian sulkiessa matkailua, Suomen luonto oli auki, eikä näissä paikoissa liikkunut väkijoukkoja. Kiinnostavia alatyylisesti nimettyjä kohteita löytyi koko Suomesta, Etelä-Suomestakin.

Projektin tarkoituksena on nostaa esille harvaan asuttuja Suomen seutuja, ja toivon sen kannustavan ihan tavallisten helvetintakarämeikköjen⁽²⁾ arvostamiseen luontokohteina. Olen asunut ja työskennellyt jo pitkään pääkaupunkiseudulla, mutta luultavasti katselen tätä maailmaa aina syrjäseutuidentiteetin lävitse. Kaupungissa huomaan kitukasvuisen puun, joka yrittää sinnitellä istutettuna kauppakeskuksen varjossa. Kaipaan jatkuvasti luonnon äärelle, joten minulle nämä syrjäiset maisemat näyttäytyivät kauniina. Ristiriita karuun nimeen ja sen historian viehätti. Löysin vihjeitä siitä, miten näissä paikoissa elettiin ennen meitä ja minua. Huomaan pohtivani usein myös tulevaisuutta; kiihtyvän kaupungistumisen ja turismin vaikutuksia. Kyläkuolemia ja luontokatoa. Kun pääkaupunkisedun lähiluontokohteet täyttyvät ja niiden parkkipaikoille sekä näköalapaikoille nykyisin jo ihan jonotetaan, näissä alatyyliin nimetyissä kohteissa harvoin kohtaa ketään. Kasvukeskuksien Suomessa nämä paikat on unohdettu, mutta miten on tulevaisuudessa…

Lähteet:
1 Nimiarkisto: Helvetti (Kotus, 1951). Remes, Mauno. Kotimaisten kielten keskus. https://nimiarkisto.fi/wiki/Q5515709. Viitattu 5.10.2023.
2 Helvetintakarämeikkö (louhikkoinen metsä), 63°17’23.2″N 29°16’53.5″E, Juuka

Päivi Tuovinen on Lapissa varttunut, Helsingissä asuva valokuvaaja, joka on työskennellyt 20 vuotta vakituisena kuvajournalistina pääkaupunkiseudulla. Hän työskentelee Keskisuomalainen Oyj:ssa Etelä-Suomen Medialle ja Uutissuomalaiselle, ja on työssään myös kouluttanut mm. useita alan opiskelijoita kuvajournalistin työhön. Tuovinen on valmistunut Aalto yliopistosta median laitokselta valokuvataiteen osastolta taiteen maisteriksi sekä kuvataiteilijaksi Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulusta.

www.ptuovinen.com
Instagram: @p.tuovinen

Artikkelin aloituskuva: Persesilmälampi.