Kuvajournalistin kädenjälkeä sanallistamassa
Sarah Barrs. Kuva: Markus Jokela, 2013
Kädenjälki tai käsiala – jokaisella valokuvaajalla on omansa. Valokuvaaja jättää kuviinsa sananmukaisesti käsiensä tekemän työn jäljen.
Valmistuin Tampereen yliopistosta visuaalisen journalismin maisteriopinnoista joulukuussa 2016. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin kokeneiden kuvajournalistien puhetta kädenjäljestä. Haastattelin tutkimustani varten neljää valokuvaajaa, jotka toimivat niin vakituisina lehtikuvaajina kuin freelancereina ympäri Suomea. Tutkimuskysymykseni jakautui kahteen osaan: 1. Miten kuvajournalisti sanallistaa kädenjälkeään? 2. Minkälainen on kuvajournalistin liikkumatila?
Aiheen pariin minut sysäsi lopullisesti yksi lause. Luin syksyllä 2014 aikakauslehtijournalismia ja henkilökuvien rakentumista tutkineen Hanna Weseliuksen väitöskirjan Suunniteltu kuva. Väitöskirjassaan Weselius (2014, 51) esittää ajatuksen, että jos freelance-valokuvaaja aikoo menestyä suomalaisilla aikakauslehtimarkkinoilla, hänen on kenties tärkeämpää lukea kunnolla AD:n ohjeet ja opetella tuntemaan kunkin lehden konsepti kuin kehittää oma, tunnistettava tyyli ja tulkinta maailmasta. Tulkitsin Weseliuksen tekstiä niin, että kun hän kirjoittaa tyylistä ja tulkinnasta, hän viittaa juuri minua kiehtovaan kädenjäljen käsitteeseen.
Kädenjälki toimi tutkimukseni yläkäsitteenä. Lähestyin tutkimuksessani aihetta kolmen osa-alueen kautta: tyyli ja habitus, tekijyys sekä ammatillinen identiteetti. Nämä käsitteet tarjosivat tutkimukselleni teoreettisen viitekehyksen.
Tutkimuksen tuloksia
Kädenjälki ei ollut haastatteluiden perusteella yksin rinnastettavissa valokuvan tyylillisiin elementteihin, vaan kädenjälki on lisäksi sidoksissa tulkitsijoiden mielikuviin tekijästä. Esitin haastatteluissa keskustelun tueksi esimerkin kädenjäljestä: Markus Jokelan kuvareportaasin Pieni kylä preerialla. Jokela tekijänä asetti haastateltaville ennakko-odotuksia ja käsityksiä, jotka pakostakin pyrkivät ohjaamaan kuvien tulkintaa.
Kuvajournalistin kädenjälkeen liitettiin haastatteluissa niin luonteenpiirteitä kuin opittuja tapoja kuvittaa todellisuutta. Vastauksissa nousi esille, miten kuvajournalistin tulisi osata nähdä omaa teknistä osaamistaan pidemmälle: ensin pitäisi tulla kuvattava aihe ja vasta sitten tyylilliset ratkaisut. Tämä ei kuitenkaan ollut ristiriidatonta haastateltavien puheissa. Kenties kuvajournalisti tasapainottelee loputtomasti sen kanssa, kuinka paljon hän itse estetisoi maailmaa kuvitettavan aiheen esiintuomiseksi.
Haastattelut osoittivat, että kädenjälki voi tyylin puolesta saada uusia vivahteita tai muuttua valokuvaajan uran aikana. Jos tyyliin lukee taiteen tutkija Rakel Kalliota (1998, 60) mukaillen teoksen formaalit elementit, eli visuaalisen pinnan merkit, ei ole mitenkään yksiselitteistä sanoa missä määrin kuvajournalistin valokuvissa esiintyvät valokuvaajan omat tyylilliset ratkaisut ja missä määrin tietyn julkaisijan toivomat elementit.
Haastatteluissa nousi esille myös muiden kuvaajien tyylit. Toisia valokuvaajia seuraamalla ja kokeilemalla eri tyylejä, on mahdollista löytää itselleen mielekäs tapa kuvittaa todellisuutta. Kuvajournalistin kädenjälki ei siis synny tyhjiössä, vaan valokuvaajat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa sekä kuvattavaan maailmaan että kuvien tilaajiin. Kädenjälkeä ei tulisikaan tarkastella muuttumattomana asiana.
Kuvajournalistin tyyli muokkautuu jatkuvasti suhteessa ympäröivään maailmaan. Siten tyyli vaikuttaisi olevan osaksi habituksen tuotetta: opittua asennetta kuvattavaa maailmaa kohtaan. Siinä missä toinen kuvaaja kokee läpi uran syventävänsä tietynlaista tyyliä, saattaa toinen nähdä itsensä monen eri tyylin taiturina. Tällöin kyse on siitä, minkälaiseksi kuvaajaksi kukin itsensä mieltää eli suhtautumisesta työhön. Tietyn tyylin tavoittelu voi olla myös pyrkimystä johonkin asemaan. Haastattelujen perusteella totean, että kuvajournalistin kädenjäljessä yhdistyvät sekä tyyli että habitus: niin kuvien visuaaliset ratkaisut kuin ammatilliset pyrkimykset.
Millaiseksi haastatteluissa sitten piirtyi kuvajournalistin liikkumatila? Haastatteluiden perusteella tietynlaista kamppailua todellisuuden tulkinnasta käydään paljolti ennakkosuunnittelun vaiheessa niin sanoma- kuin aikakauslehtipuolella. Kamppailu perustuu siihen, kenen määrittelemää maailmaa lukijoille tarjotaan. Kuvajournalistin tulisikin hallita hyvät neuvottelutaidot sisällöntuntemuksen lisäksi.
Tutkimuksessa kävi ilmi, että vakituisissa työsuhteissa työskentelevät valokuvaajat kokivat liikkumatilansa tulkinnan suhteen keikalla vapaammaksi kuin freelance-valokuvaajat aikakauslehtipuolella. Kuitenkin sekä sanomalehdissä että freelance-puolella käydään kamppailua tulkinnasta, oli kamppailussa toisena osapuolena sitten kirjoittava toimittaja tai lehden AD.
Weseliuksen (2014, 51) väite freelance-valokuvaajien liikkumatilasta sai vahvistusta haastattelemieni freelancereiden puheissa. Vaikuttaa siltä, että aiemmin freelancerit ovat kokeneet enemmän vapautta kuvittaa todellisuutta eikä nykyinen, ennakkosuunnittelulle valtaa antava tilanne ole heille ideaali. Erityistä turhautuneisuutta niin vakituisina työskentelevien valokuvaajien kuin freelancereiden puheissa tuotti se, miten kuvien muodon lisäksi toiveita esitetään kuvien sisällöstä. Kenties tarkalla ennakkosuunnittelulla pyritään sisällöntuotannon tehostamiseen eli nopeuttamiseen.
Jokaisen haastateltavan vastauksissa tuli esiin oma ammatillinen identiteetti ja näkemys hyvästä kuvajournalismista. Haastattelut osoittavat, että kuvajournalisteille on ensisijaisen tärkeää oma näkemys sekä sananvalta siihen, miten he maailmaa tulkitsevat. Kädenjälki ja siihen liitettävä näkemys syntyvät kokemusten kautta. Kameratekniikan opetteleminen on kenelle tahansa mahdollista, mutta näkemyksellä kuvajournalisti erottautuu harrastelijoista. Näkemystä ei pääse kuitenkaan kuvajournalistina harjoittamaan ja kehittämään, jos tulkinnallinen liikkumatila muuttuu liian kapeaksi. Tällöin kuvajournalistista tulee helposti kone ilman näkemystä, tai kuten eräs haastateltava asian osuvasti ilmaisi, ”palikka”.
Juuri näkemykseen kiteytyy koko tutkimukseni. Kuvajournalistin tapa tulkita kuvaustilanteissa on kaikki kaikessa. Kenties juuri siksi Weseliuksen (2014) väitöskirja saikin minut pysähtymään kolme vuotta sitten. Jos kuvajournalistilta viedään tulkinta, häviää journalismista kokonaan tarinankerronta ja jäljelle jää vain ennalta suunniteltuja kuvituskuvia.
Painetut lähteet:
Kallio, Rakel (1998). Tyyli – taiteen näennäinen itsestäänselvyys. Teoksessa: Elovirta, Arja & Lukkarinen, Ville (toim.). Katseen rajat: taidehistorian metodologiaa. Lahti: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. 59–76.
Weselius, Hanna (2014). Suunniteltu kuva: henkilökuvien rakentaminen aikakauslehdessä. Helsinki: Musta Taide.
Heli Blåfield on helsinkiläinen freelance-valokuvaaja ja melko tuore yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta. Hän rakastaa ihmisten kohtaamista; erityisesti potretit ja reportaasit ovat lähellä sydäntä. Tällä hetkellä Heli työskentelee pääsääntöisesti aikakauslehdille ja yrityksille, mutta hän on toiminut myös lehtikuvaajana Lappeenrannassa ja Seinäjoella.
Helin töitä verkossa: heliblafield.com