Aktivismia ihmiskauppaa vastaan
Miten valokuvilla voi vaikuttaa? Kuvajournalistit ovat pohtineet tätä kysymystä aina, ja itse päädyin tutkimuksesta valokuvauksen pariin juuri siksi, että uskon kuvien yhteiskunnalliseen voimaan. Valokuvaajana olen tarttunut aiheisiin, joihin olen halunnut vaikuttaa.
Tapasin Itohan Okundayen syksyllä 2014 Kaarlenkadun vastaanottokeskuksessa Helsingissä. Etsin kuvattavia turvapaikanhakijoiden elämää käsittelevää dokumentaarista valokuvaprojektiani varten. Okundaye oli ensimmäinen, joka ilmoittautui projektiini, heti samana päivänä, kun olin vienyt siitä kertovan ilmoituksen vastaanottokeskuksen ilmoitustaululle.
Istuin Okundayen sängyn reunalla pienessä hämärässä huoneessa. Välissämme parisängyllä nukkui muutaman kuukauden ikäinen vauva. Okundaye kertoi hiljaisella äänellä vuosistaan ihmiskaupan ja seksuaalisen väkivallan uhrina. Jouduin sukeltamaan syvälle maailmaan, jota en ollut aiemmin tuntenut.
Lähdin tapaamisesta hämmentyneenä. Ymmärsin kuitenkin kohdanneeni harvinaisen vahvan ja määrätietoisen ihmisen. Tunsin, että Okundayella oli voimakas tarve kertoa tarinansa, saada äänensä kuuluviin ja vaikuttaa asioihin. En kuitenkaan tuolloin osannut ennakoida, mihin se meidät johtaisi.
Okundaye oli osallistunut 12-vuotiaasta asti perheensä elättämiseen. Lopulta hän joutui jättäytymään töiden vuoksi kokonaan pois koulusta. 16-vuotiaana hän sai tarjouksen lähteä Italiaan. Hän tiesi, että työ saattaisi olla prostituutiota, mutta lähti silti. Hän ajatteli, että Euroopassa hän ainakin tienaisi enemmän kuin kotikaupungissaan ja pystyisi auttamaan perhettään taloudellisesti. Hänen nuoremmat sisaruksensa voisivat ehkä jatkaa koulussa.
Italiassa kävi ilmi, että Okundaye oli matkan järjestäneelle tädilleen velkaa 40 000 euroa, ja ainoa tarjolla oleva työ oli prostituutiota. Siihen oli pakko ryhtyä, koska velan maksamatta jättäminen olisi saattanut vaaraan paitsi Okundayen itsensä, myös hänen perheensä. Hänet lähetettiin suoraan kadulle. Maksettuaan vuosien ajan velkaa Okundaye tuli Suomeen turvapaikanhakijana helmikuussa 2014.
Okundayen oleskelulupaprosessi kesti viisi ja puoli vuotta. Kuvatessani hänen elämäänsä vietin paljon aikaa hänen luonaan, ja meistä tuli ystävät. Puhuimme usein ihmiskaupasta ja siitä, mitä asialle pitäisi tehdä, mutta ongelman laajuus tuntui lamauttavalle. Okundaye ei ole yksittäistapaus, vaan hänen tarinansa on samalla kymmenientuhansien muiden nigerialaisnaisten tarina.
Vuonna 2017 olin käymässä Okundayen luona Kristiinankaupungissa. Okundaye kertoi minulle käyneensä puhumassa ihmiskaupasta ja omasta taustastaan kouluissa ja seurakunnissa. Kuulijat olivat olleet järkyttyneitä kuullessaan, että tällaista tapahtuu Euroopassa. Monet olivat kysyneet Okundayelta, mitä he voisivat tehdä.
Okundaye oli saanut idean projektista, joka kertoisi ihmiskaupasta ja keräisi varoja Nigeriaan tyttöjen ammattikoulutukseen ja yrittäjyysvalmennukseen. Kampanjalla olisi Okundayen kasvot. Hän sanoi, että sillä ei olisi väliä, miten iso tai pieni projektista tulisi. Jos hän saisi estettyä edes yhtä tyttöä lähtemästä ihmiskauppiaan mukaan, työ olisi sen väärti.
Kymmenen kuukautta myöhemmin seisoimme Okundayen kanssa täydessä Eurooppasalissa, jossa julkaistiin Toisenlaisia tarinoita -kampanja. Se kertoo Nigeriasta Eurooppaan suuntautuvasta ihmiskaupasta ja sen syistä sekä ratkaisuista ihmiskaupan ehkäisemiseksi. Mukaan kampanjan tekemiseen oli saatu 30 vapaaehtoisen joukko.
Toimittajat jonottivat Okundayen luo, televisiokameroiden lamput hehkuivat. Okundayesta oli kuoriutunut aktivisti, joka pani itsensä rohkeasti likoon kertomalla ihmiskaupan todellisuudesta. Ymmärsin, ettei kuvausprojektini kertonut enää turvapaikanhakijasta, vaan yhteiskunnallisesta vaikuttajasta.
Kampanja otettiin vastaan hyvin, ja Okundayen esiin tuomat teemat saivat paljon näkyvyyttä mediassa. Kampanja on kuitenkin saanut osakseen myös jonkin verran kritiikkiä. Jotkut paheksuivat sitä, että ihmiskaupan uhria ”käytettiin hyväksi” ihmiskaupan vastaisessa kampanjassa. He tulkitsivat Okundayen automaattisesti hyväksikäytetyksi, eikä heille ei tullut mieleen, että aloite ihmiskauppaa ehkäisevään työhön olisi voinut tulla Okundayelta itseltään.
On toki hyvä, että viestintäkampanjoihin suhtaudutaan kriittisesti. Toisaalta asenne kuvastaa suomalaisessa mediassa yleistä asetelmaa, jossa ihmiskaupan uhri on vain ja ainoastaan uhri – ei esimerkiksi yhteiskunnallinen toimija.
Mediassa ihmiskauppaa kuvataan edelleen varsin usein kahleilla, kaltereilla, pois käännetyillä tai peitetyillä kasvoilla sekä likaisilla, ruttuisilla lakanoilla. Toisinaan kuvissa näkyvät korkokengät öisellä kadulla. On paljon hyviä syitä siihen, miksi ihmiskaupan uhreja ei näytetä mediassa. Heidän asemaansa liittyy vahva stigma. Monet ovat traumatisoituneita ja kärsivät mielenterveysongelmista. He eivät kaipaa julkisuutta. Samalla vakiintunut ihmiskaupan kuvaustapa kuitenkin etäännyttää suurta yleisöä ihmiskaupan uhreista. Heitä ei koskaan nähdä, he ovat “toisia”.
Valokuvaprojektini kautta haluan paitsi tehdä näkyväksi Okundayen arvokkaan työn ihmiskaupan ehkäisemiseksi, myös laajentaa ihmiskaupan uhreja käsittelevää kuvastoa. Haluan osoittaa, että järkyttävistä kokemuksistaan huolimatta he ovat tavallisia ihmisiä, eivätkä typisty pelkkään uhrin rooliin. Toivon, että se auttaa jatkossa myös muita ihmiskaupan uhreja toimimaan aktiivisesti yhteiskunnassa.
Okundaye ei ole valokuvaprojektini kohde, vaan toimija. Hän tietää, että yhteistyömme kautta hän voi saada asialleen lisää näkyvyyttä. Vaikka olemme tehneet ihmiskaupasta tiedottavaa työtä yhdessä, tiedän, että hän olisi jossain vaiheessa löytänyt aktivismilleen kanavan ilman minuakin. Uskon kuitenkin, että kiinnostukseni häneen ja hänen kokemuksiinsa auttoi osaltaan häntä ymmärtämään, miten tärkeä hänen tarinansa on.
Valokuvaprojektini on vaikuttanut Okundayen elämään. Yhteistyömme myötä olemme myös päässeet osallistumaan ja vaikuttamaan ihmiskauppaa koskevaan julkiseen keskusteluun. En kuitenkaan osannut etukäteen ennakoida, kuinka paljon projektini vaikuttaisi minuun. Valokuvaprojekti teki myös minusta ihmiskaupan vastaisen aktivistin.
Anna Kuokkanen on tutkijatohtori ja freelance-valokuvaaja. Hän on kiinnostunut erityisesti ihmisoikeuksista, muuttoliikkeestä ja kehityskysymyksistä, ja tarkastelee niitä mieluiten pitkien dokumentaaristen valokuvaprojektien kautta. Toisenlaisia tarinoita -kampanjaan voi tutustua osoitteessa www.toisenlaisiatarinoita.fi
Avauskuva: Kaarlenkadun vastaanottokeskus, Helsinki 2014