Valokuvien Itää etsimässä

Onko Suomen itä valokuvissa muuta kuin kliseitä? Sinertäviä vaaroja, harmaita töllejä ja linkuttavia mummoja. Soita, kalmistoja, runonlaulajia ja värttinällä kehrääviä neitsyitä. Talvivaara ja Nuijamaa, hakkuuaukioita ja peräkammarinpoikia.

Itää on valokuvattu paljon 1860-luvulta lähtien. Kuvien runsaus herätti minut tutkimaan, miten valokuvaajat ovat idän nähneet ja halunneet sen kertoa. Aihetta koskeva väitöskirjani on valmistumassa, ja osan tuloksista voi jo nähdä Suomen itä valokuvissa -nimisessä näyttelyssä sekä siihen liittyvässä, Mustan Taiteen kustantamassa kirjassa. Niissä idästä kertovat kymmenet eri aikojen valokuvaajat varhaisista tutkimusmatkailijoista oman aikamme dokumentaristeihin.

Missä ylipäätään on Suomen itä? Mistä se alkaa ja mihin päättyy, kuka sen voi määritellä? Tai mitkä valokuvat ovat olennaisia, kun puhutaan miljoonista? Ainoita oikeita vastauksia ei ole, valinnat ratkeavat työn edetessä. Oma työni on koostunut satojen tuhansien kuvien selaamisesta ja syväsukelluksesta kuvien käytön kulttuuriin.

Valokuva on modernin aikakauden väline, ja Suomessa kansallinen herääminen tapahtui osana modernin läpimurtoa. Samaan tapaan kun 1800-luku tuotti Amerikan Yhdysvalloissa myytin Lännestä, se synnytti Suomessa myytin idästä ja sen sankareista. Idästä löydettiin rikkauksia, mutta myös köyhyyttä, ja äärimmäinen herkkyys tuntui yhdistyvän siellä äärimmäisiin koettelemuksiin. Kestävimmät valokuvat eivät kerro enemmistöjen tavallisuudesta vaan poimivat esiin marginaaleja, joihin itään liittyvät ideologiat tiivistyvät.

Suomen itä on käsite enemmän kuin mikään yksittäinen paikka. Joihinkin paikkoihin idän visuaalisuus tihentyy enemmän kuin toisiin. On mahdotonta puhua suomalaisuuden rakentumisesta ilman karelianismia ja I. K. Inhan Vienan Karjalassa vuonna 1894 ottamia valokuvia – siitäkin huolimatta, että Inhan runokylät eivät ole koskaan sijainneet Suomen rajojen sisäpuolella. Toisen maailmansodan jälkeen vastaava tihentymä muodostui Ilomantsiin, itäisimmälle itärajalle. Valokuvien määrän ja laadun perusteella Ilomantsi on yhä meille frontier, rajamaa ja viimeinen etappi, jossa sivilisaatio kohtaa villin, alkuperäisen ja arvaamattoman.

Itää käsittelevien valokuvien sisällöt jakautuivat jo varhain kahtaalle. Toinen linja etsi aitoa, pilaantumatonta ihmistä ja luontoa, toinen todisti suurta, teollisuuden siivittämää kehitystarinaa. Nykykatsojalle on hämmentävää nähdä kuvia yli sadan vuoden takaisista kaivoksista, maailman suurimmista rullatehtaista, loisteliaista hotelleista ja kylpylaitoksista, joita oli 1900-luvun alussa sirottunut pitkin ja poikin itäistä Suomea ja erityisesti Viipurin ympäristöön. Paljon paremmin tunnemme savupirtit, vaikka ne olivat tuolloin jo katoamassa.

Valokuva on aina kietoutunut syvälle oman aikansa pyrkimyksiin. Kuvien tuottaminen ja niiden käyttö ovat valokuvan politiikkaa. Suomen idän kuvasto paljastaa, millaisena itää on eri aikoina tarvittu erilaisten identiteettien rakentamiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Toisen maailmansodan jälkeisen kuvaston edistysusko, raivaajahenki ja poutapilviestetiikka katkesivat 1960-luvulla vähäosaisuuden ja autioitumisen tummasävyiseen kerrontaan. Rinnalle kohosi toisaalta 1970-luvulta lähtien omaksi suuntauksekseen eriytynyt luontokuvaus, toisaalta lähiöityneen maan uusi topografia, joka tarkastelee parkkipaikkojen ja laskettelurinteiden muovaamaa maisemaa kriittisen ironisesti.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen itä näyttäytyy entistä vahvemmin kuvina ihmisen ja luonnon suhteesta. Kuvaajat käsittelevät samoja ristiriitoja, jotka ovat askarruttaneet ihmisiä koko valokuvan historian ajan. Miksi teknologian ja talouden kehitys tuottaa muutoksia, jotka eivät ole kaikilta osin hyväksi? Onko rakennettu maa kaunista vai rumaa, kohotettua vai pilattua?  Kuvien välisessä dialogissa itä polarisoituu yhä vuoroin raiskatuksi, vuoroin mystiseksi ja kesyttämättömäksi.

Valokuvien itä on lukemattomista palasista muodostuva maagisen realistinen kudos, jossa jokainen yksittäinen kuva kertoo pienen kappaleen idän tarinaa. Joskus tarina on haikea, joskus hauska ja usein hämmästyttävä. Valokuvat kuljettavat meitä läpi merkitysten, joita itään on yhteisessä tietoisuudessa liitetty. Ne eivät ole koko Suomen kuva, mutta ilman itää Suomi olisi jotain aivan muuta kuin millaisena se nyt tunnemme.

—

Suomen itä valokuvissa -näyttely Kuopion korttelimuseossa 25.10.2020 saakka ja Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa 14.11.2020 alkaen. Kesällä 2021 Pohjois-Karjalan museossa Joensuussa ja syksyllä 2021 Kainuun museossa Kajaanissa.

Suomen itä valokuvissa -kirja, Musta Taide, 160 valokuvaa vuosilta 1876–2017, englannin- ja venäjänkielinen tiivistelmä ja kuvatiedot.

—

Avauskuvana Ari Jaskari: Nuori nainen tupakoi. Puumala, Lietvesi, 1989.

Riitta Raatikainen on toimittaja ja Kuvattu Karjala -hankkeen tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Hän valmistelee väitöskirjaa alueellisuuden representoitumisesta dokumentaarisessa valokuvassa.

Yhteystieto: riitta.raatikainen@uef.fi tai riitta@tarina.fi