Näin syntyi Itä meidän

Alussa oli vain idea pöytälaatikossa. Muutin Vuosaaresta opiskelujen perässä Tampereelle vuonna 2009 ja vannoin tuolloin, etten enää koskaan muuta takaisin Itä-Helsinkiin. Paikkaan, jossa vietin koko lapsuuteni ja suurimman osan nuoruudestani. Toisin kävi. Joskus opiskeluvuosieni loppuvaiheessa, vuosien 2014–2015 varrella, aloin ymmärtämään, että Itä-Helsingissä on jotain sellaista, mitä ei löydä mistään muualta. Sitä ennen piti kuitenkin asua niin Tampereella, Kuopiossa ja Kuusamossa kuin Ruskeasuolla, Töölössä ja Arabianrannassakin. Veri veti kuitenkin itään, ja löysin itseni Puotilasta vuonna 2015. Noihin aikoihin kirjoitin ruutuvihkoon sanat Itä meidän.

Idea kulki mukanani useamman vuoden, toimituksesta toiseen. Uutistyössä ei kuitenkaan koskaan ollut tarpeeksi aikaa lähteä kentälle tekemään. Kesti pitkään tajuta, että kuvajournalismia ei tarvitse tehdä perinteiseen sanomalehteen. Voi olla kuvajournalisti ilman vakituista työpaikkaa valtakunnan suurimmassa lehdessä. Yrittäjyyden myötä päiviini ilmaantui sekä aikaa että inspiraatiota. Niinpä kirjoitin elämäni ensimmäinen apurahahakemuksen Patricia Seppälän säätiölle tammikuussa 2018 ja muutamaa kuukautta myöhemmin sain sähköpostiini ilmoituksen myönteisestä päätöksestä. Hitsi, miten innoissani hypin uudessa kodissani Vuosaaren Aurinkolahdessa. Oli täydellinen aika antaa Itä-Helsingille jotakin takaisin.

Loputtomasti aiheita

Alusta saakka oli selvää, että Itä meidän -projekti on muutakin kuin pelkkiä valokuvia. Halusin kertoa tarinoita ja tavata erilaisia ihmisiä. Niinpä jo ensimmäisellä keikalla hyppäsin Minna ja Markku Vuorisalon matkassa purjehtimaan. Siinä veneen kallistuessa ja auringon paistaessa näki, miltä Itä-Helsinki näytti mereltä päin. Vielä ensimmäistä juttua tehdessäni ajattelin, että keikan yhteydessä otetut kuvat riittävät, mutta eihän se niin mennyt. Halusin enemmän. Niinpä keikka keikalta opin, mitä yhden jutun tekeminen vaati. Sen lisäksi, että kuvasin haastattelua tehdessäni, tein erillisiä kuvausmatkoja paikkoihin, joita haastateltava nimesi itselleen merkityksellisiksi.

Aiheita putosi syliini. Niitä ei oikeastaan tarvinnut liiemmin etsiä. Pitäydyin alkuperäisessä suunnitelmassani jossain määrin, mutta en halunnut sitoutua siihen liikaa. Halusin luottaa elämään. Sen myötä ajauduin muun muassa Roihupellon Taidekortteliin, Furuvikin rantaan, Kontulan ostarille, Myllypuron monipuoliseen palvelukeskukseen ja Kolmen Kaverin jäätelötehtaalle. Lähes kaikkia haastatteluja yhdisti se, että jokainen kertoja oli kohdannut sekä omia että muiden ennakkoluuloja Itä-Helsingistä. Luulot olivat rikkoutuneet viimeistään siinä vaiheessa, kun haastateltava oli muuttanut lähiöön joko asumaan tai työskentelemään. Kävi ilmi, että medialta jää paljon kertomatta.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että aika loppuu kesken. Vaikka kuvasin paljon, jäi tunne, että paljon jäi myös kuvaamatta. Monesti kuvat niin sanotusti kävelivät ohitseni, kun olin liikkeellä ilman kameraa. Pitäisi pystyttää teltta Tallinnanaukiolle ja asua siellä kuukausi. Vähintään. Ajattelin ja ajattelen yhä, että Itä-Helsinkiin voisi myös perustaa oman ammattilaisten tuottaman paikallislehden, sillä aiheita löytyy loputtomasti. Kuka lähtisi tekijäkaveriksi? Lupaan olla avuksi.

Valokuvanäyttely keväällä

Päätin jatkaa projektiani yli ajan, sillä puoli vuotta hurahti nopeasti. Sitä paitsi kuviin on saatava näkyviin kaikki vuodenajat. Nyt, helmikuun kynnyksellä 2019, tiedän, että vielä ainakin yksi juttu on tehtävänä. Koska kaikkia kuvia ei julkaistu blogijutuissa, aiheesta nousee valokuvanäyttely Kulttuurikeskus Stoaan huhtikuussa 2019. Sitä ennen on vielä tarkoitus kuvata ja kirjoittaa kevään viimeiset jutut valmiiksi. Odotan innolla, millaisen vastaanoton Itä meidän -projekti saa näyttelyn muodossa.

On ollut ilo tutustua ihmisiin poliiseista taiteilijoihin ja saattaa idea pöytälaatikosta kaikkien katsottavaksi. Itä meidän -jutut olivat blogini luetuimpia postauksia vuonna 2018, ja siitä on syytä kiittää paitsi tarinankertojia myös kaikkia lukijoita. Erityisen iso kiitos kuuluu Patricia Seppälän säätiölle, joka teki tästä unelmasta totta. Toivotaan, että tarinat ja kuvat jäävät elämään.

Jenna Lehtonen on Helsingin Vuosaaressa päivystävä freelance-valokuvaaja ja toimittaja, joka valmistui Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi vuonna 2015. Sekä Itä meidän -projektiin että sen tekijään voit tutustua paremmin osoitteessa: www.jennalehtonen.com.

Artikkelin aloituskuvassa Aurinkolahti.