Mummini Anja
Kuinka moni on ”kotinsa vanki”? Mitä tämä tarkoittaa yksilön kannalta? Mitä on hyvä vanhuus? Onko laitos vai oma koti parempi?
Mummini Anja (os. Frilander) syntyi vuonna 1929 Mikkelissä Puumalan Eteissaaressa ja sai aivoinfarktin kolme vuotta sitten. Silloin häneltä halvaantui oikea puoli. Hän asuu edelleen kotonaan ja tänä aikana on poistunut kotoaan vain muutamia kertoja. Olen dokumentoinut Anjaa kahden vuoden ajan.
Mummini sairastuessa heräsi monta kysymystä. Miten voin auttaa mummia? Toipuuko hän? Pääseekö hän enää kotiin sairaalasta? Löytyykö häneltä vielä elämäniloa sairauden jälkeen? Onneksi äitini pystyi jäämään mummini omaishoitajaksi oman työnsä ohella. Näin mummini sai olla kotonaan, kuten hän oli toivonut. Alkoi taistelu avun saamiseksi kotiin äitini työpäivien ajaksi. Kunnan työntekijät kävivät kiireellä kysymässä: ”Onko lääkkeet otettu?” Mummini ei halunnut, että hänen luonaan käydään vain nopeasti vilkaisemassa, mikä on tilanne, vaan että pysähdytään, istutaan, kuunnellaan ja jutellaan. Käydään ulkona. Ollaan hetki ihan hiljaa ja katsellaan lintuja ja oravia.
Olin itse juuri saanut toisen lapsemme, kun mummi sai aivoinfarktin. Elämä oli täynnä suurta huolta mummin voinnista. Voimat olivat vähissä, mutta ajatus siitä, ettei mummia ja muita vanhuksia kohdeltu oikein, auttoi jaksamaan ja toi idean mummin elämän dokumentoinnista. Miten vanhuksia voidaan kohdella näin huonosti? He tarvitsevat paljon apua ja mielestäni tärkeintä on pysähtyminen. Kysytään mitä kuuluu, keitetään kahvit, jutellaan. Ollaan hetki vain hiljaa kahdestaan. Saadaan turvaa toisesta. Kysyin mummilta käykö hänelle, että valokuvaan häntä ja tuon esille näitä asioita. Mummin mielestä aihe oli tärkeä ja sain luvan kuvata. Otin kameran mukaani lähes joka kerta kun olin mummin luona. Suurimmaksi osaksi vietimme vain aikaa yhdessä ja kamera unohtui. Tärkeintä oli olla vierellä. Kuvasin kuitenkin mummia useamman vuoden ja oli jo tavallista, että otin aina välillä valokuvia. Mummi ei koskaan kieltänyt, etten saisi ottaa kuvia. Näytin valmiita kuvia mummilleni ja hän kommentoi vitsikkäästi, että ne ovat ”Aitoja! Ei ole tukkaa kammattu”.
Minulla on ollut aina erityisen läheinen suhde isovanhempiini. Olen asunut heidän luonaan suurimman osan lapsuudestani. Muistan, kuinka nukuin pienenä mummin ja ukin välissä. Nukuimme mummin kanssa jalat kohti ukkia, koska ukki kuorsasi ja puhui unissaan niin paljon, että mummi varmaan ajatteli, että nukkumalla toisin päin ei kuorsaaminen haittaisi. Muistan, kun mummi luki minulle iltasatuja ja pyysin lukemaan vielä yhden lisää, mummilta jo valui vedet silmistä, kun hän oli tuijottanut kirjaa niin pitkään. Muistan aamut, kun heräsin kahvinkeittimen ääneen ja kuuntelin kuinka mummi ja ukki juttelivat ja nauroivat keittiössä. Mummi ja ukki toivat lapsuuteeni paljon turvaa, läheisyyttä ja rakkautta.
Johanna Pahalahti on Palokasta kotoisin oleva valokuvaaja. Hän on opiskellut valokuvaajan ammattitutkintoon valmentavan koulutuksen, media-assistentiksi sekä käynyt Voionmaan opiston valokuvauslinjan. Hän on toiminut free lancer -valokuvaajana mm. sanomalehdille. Pahalahti on asunut Englannissa sekä Norjassa, missä hän dokumentoi saattohoitokoti Stabekin elämää. Hänellä on ollut useita ryhmänäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla. Mikkelin valokuvakeskuksessa keväällä esillä ollut “Mummini Anja” oli hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä. Pahalahti sai Patricia Seppälän säätiöltä apurahan näyttelyn toteuttamiseen. Tällä hetkellä hän keskittyy mumminsa Anjan elämän dokumentointiin ja toivoo tuovansa mummin elämää esille tulevaisuudessakin.