Miksi aitaa ei saisi kuvata?
Aikaisin aamulla Obrežjen kylässä Slovenian poliisi pysäyttää minut – taas. Tämä on kolmas kerta kahden päivän sisällä. Selitän asiani lyhyesti: olen kuvaamassa tässä rajalla siksi, että teen kirjaa ja näyttelyä valtioiden väliin rakennetuista aidoista ja muureista. Olen jo valmiiksi ottanut esiin passini ja mikä sitäkin tärkeämpää, pressikorttini. Vaikka slovenialaiset poliisit eivät tajuaisi mitään hankkeestani, heidän silmissään tuo pieni sininen kortti asettaa minulle motiivin. Ilman kortin ilmaisemaan journalistivaltuutusta asiani selittäminen olisi huomattavasti mutkikkaampaa. Mahdollisuuteeni kuvata liittyy tietty sekin, että olen Euroopan Unionin jäsenmaan kansalainen. Valkoinen pohjoismaalainen, harmiton ja turvallinen suomalainen.
Kiertäessäni maailmaa raja-aitojen kuvaamisen tiimoilta joudun toistuvasti perustelemaan toimintaani. Epäilyttävillä alueilla kuvaaminen tarkoittaakin myös puhumisen taidon hallintaa. Tiedän tietysti kuvaavani alueilla, joilla liikkuminen on toisinaan rajoitettua, kuvaamisesta puhumattakaan. Pääasiassa aidoille pääsy on kuitenkin avointa, sillä liikun aina sillä puolella aitaa, mihin ihmisvirrat suuntautuvat. Olen niin sanotusti turvallisemmalla puolella aitaa tai muuria. Siellä, mihin monet haluavat, mutta minne pääsyä aita säätelee.
Kuvainformaation tulokulmasta se, että asetan ison field-kameran jalustalle aidan tai muurin eteen ei liene yhtään sen vaarallisempaa kuin saman kuvan nappaaminen ohimennen älypuhelimella. Itse toistuvasti ihmettelen sitä, miksi juuri avointa ja ammattimaista kuvaamista pelätään ja säädellään. Kuten todettua, kuvaan piirtyvällä ilmeisellä informaatiolla tätä ei voi selittää. Hallinnointia ei ole mielekästä myöskään ajatella kuvan levittämisen näkökulmasta: nykyään kuvat leviävät sosiaalisen jakamisen ja netin välityksellä laveammalle kuin ammatillisesti tuotettuna näyttelynä tai kirjana. Myös sen, että ammattilainen toimii avoimesti, tulisi herättää pikemminkin luottamusta kuin epäilystä. En lopulta löydä asialle muuta selitystä kuin sen, että valokuvaamisen teko raahaa mukanaan jotain menneen viittaa – että valokuvaaminen edelleen nähdään paljastamisena. Ja että paljastamisen tekoa pitää säädellä, tavalla tai toisella.
Mutta mistä on kyse silloin, kun ’paljastan’ aitojen ja muurien olemassaoloa? Mitä sellaista teen näkyväksi, mikä jo ei olisi kansalaisten silmien edessä tai mistä ei saisi puhua tai mikä ei saisi näkyä? Yksi mahdollinen selitysmalli epäilyille ja kielloille on se, että muurit aiheuttavat rakentajilleen häpeää ja siksi niiden olemassaolon esiintuomista ja alleviivaamista rajoitetaan. Täytyy olla vahva aatteessaan, että näkee motivoituna sen, että keskelle metsää kannattaa rakentaa verkkoaita, joka kaikkinensa maksaa kymmeniä tai satoja miljoonia. Ja joka haittaa paitsi ihmisten liikkumista, myös peräti estää eläinten kulun. Lisäksi tällaisesta touhusta voi syntyä merkillinenkin olo, kun joku kysyy mitä muuta tuolla rahalla voisi tehdä.
Toinen selitysmalli liittyy puhtaaseen haluun käyttää valtaa. Sloveniassa kävi niinkin, että kun raja-aseman esimies oli lopulta antanut minulle luvan kuvata vapaasti, hänen poistuttuaan alainen tuli raivosta puhkuen osoittamaan minulle yhden pisteen mistä saan kuvata. Ja koska meillä ei ollut yhteistä kieltä, tällainen mielivaltainen ’jälkisäädös’ jäi voimaan. Näin säännön vain ja ainoastaan haluna osoittaa valtaa. Mitään järkeä liikkumiskiellossa ei ollut. Lupahan minulla jo oli.
Lopulta voi ajatella näinkin; valtioapparaatti ja myös yksittäinen rajaviranomainen tuntee jännitettä sen suhteen, että hän hiljaisesti tunnistaa osallistuvansa johonkin outoon operaatioon – niin valtio kuin sen kansalainenkin ymmärtää samaan aikaan sekä suojelevansa että toimivansa väkivaltaisesti. Oudosta ristiriidasta johtuen on kenties helpompaa asettaa ehtoja aita-aiheen käsittelylle kuvallisesti. Tekstin suhteenhan asia on toisin, sen kirjoittamista kun ei voi kukaan havaita. Oudon, kaiken arkisen toiminnan alla lymyävän jännitteen kanssa ei ehkä ole miellyttävää elää, ja jos joku ulkopuolinen tulee alleviivaamaan ristiriitaa, on ehkä helpompi yrittää kieltää kuin sallia asian käsittely julkisesti.
Minä haluan saada tämän projektin tehtyä. Siksipä saadakseni kuvata aitoja ja muureja puhun eri maiden viranomaisille projektistani vain sen verran kuin täytyy, toisinaan hieman osatotuudellisesti, että saan luvan kuvata sen mitä haluan. Mainitsen aina, että minua kiinnostaa valtioiden rajoille rakennetut liikkumista estävät rakenteet. Joskus mainitsen myös laittoman maahanmuuton hallitsemisen aitojen ja muurien avulla. Yleensä tuon ilmi myös sen, että olen jo kuvannut ympäri maailmaa, että kyseinen maa ei ole erityistarkkailussani. Sen sijaan viranomaisille en ole puhunut työni muista tasoita, esimerkiksi siitä että samalla käsittelen konfliktiturismia, valkoisen keski-ikäisen miehen maailmanvalloitushalua ja omakuvan perinnettä. Edellä mainituista paljastamiseen ja häpeään liittyvistä pohdinnoista en tietystikään ole koskaan sanonut mitään. Poliisien ja rajaviranomaisten kanssa keskustellessani en ole maininnut edes hankkeeni työnimeä. Sehän on Konfliktituristin päiväkirja.
Harri Pälviranta on Helsingissä asuva valokuvataiteilija ja valokuvatutkija. Hän on valmistunut taiteen tohtoriksi Aalto-yliopistosta vuonna 2012.
Pälvirannan valokuvallinen työskentely koskettelee usein väkivallan kysymyksiä. Hän on lähestynyt väkivallan teemaa niin kahdenvälisen katuväkivallan kuin käsitteellisen työskentelyn kautta. Pälvirannan teoksia on ollut laajasti esillä ympäri maailmaa. Tällä hetkellä hänen teoksiaan on nähtävillä Valokuvataiteen museossa Helsingissä (Yhden kuvan manifesti 17.11.2019 asti) ja Kunsthaus Wienissä Itävallassa (16.2.2020 asti).
Pälviranta on kuvannut Konfliktituristin päiväkirjaa vuodesta 2016 ja sen on suunniteltu valmistuvan vuonna 2020. Artikkelin aloituskuva on otettu Melillassa Espanjassa 2018.
