Hylättyjen ydinasetukikohtien jäljillä
Miltä hylätyt neuvostoarmeijan sotilasalueet ja ydinohjustukikohdat näyttävät 2010-luvulla?
Ensimmäinen vierailuni kylmän sodan raunioille, Latviassa sijaitsevaan hylättyyn ydinasetukikohtaan, oli hämmentävä. Tuntui epätodelliselta kävellä betonitietä pitkin kauniin metsämaiseman keskellä sijaitsevaan paikkaan, jossa aiemmin säilytettiin tarkoin vartioituja ydinaseita ja salaista huipputeknologiaa. Seisoin ohjuksen teräksisen laukaisualustan päällä leppeän kesäisessä säässä kuunnellen lintujen laulua ja katsellen tyhjien ohjushangaarien tummina ammottavia oviaukkoja. Mieleeni tulivat 1980-luvun rauhanmarssit, ydinsodan pelko ja vierailut muurin jakamaan Berliiniin ja Neuvostoliiton miehittämään Viroon, Viron sosialistiseen neuvostotasavaltaan.
Systemaattisen dokumentoinnin aloitin vuonna 2010 ja olen siitä lähtien tehnyt vuosittain useita kuvausmatkoja mm. Valko-Venäjälle, Saksaan, Baltian maihin, Ukrainaan, Venäjälle ja Bulgariaan. Tavoitteeni on dokumentoida näitä alueita, joista monet tuhoutuvat vähitellen itsestään luonnonvoimien murentaessa betonia ja pusikoiden vallatessa tiet ja aukiot. Jotkut alueet puretaan tarkoituksella, sillä niihin liittyy ympäristöriskejä: maaperä on saastunut sotilaallisessa käytössä. Tuhoamisen taustalla on myös halu päästä eroon Neuvostoliiton miehitysajan merkeistä. Romumetallin kerääminen näiltä alueilta on tuonut lisätuloa syrjäseutujen asukkaille.
Piirsalu, Viro 2010
Liepaja, Latvia 2011
Itä-Euroopassa sijaitsevat hylätyt ydinohjustukikohdat ovat jäänteitä kylmän sodan aikakaudelta. Ohjustukikohtia alettiin tyhjentää aseista, ensimmäiset 1980-luvun lopulla keskimatkan ydinohjusten rajoittamissopimusten mukaisesti.
Neuvostoliiton romahduksen tuloksena syntyneiden tai uudelleen itsenäistyneiden valtioiden rajojen sisälle jääneet neuvostoarmeijan sotilasalueet olivat kiperä ongelma. Se ratkesi vasta 1990-luvun puolivälissä armeijan poistuttua tukikohdista. Jäljelle jäi valtava määrä erilaisia rakennuksia ja rakennelmia: valtavia betonikolosseja, jotka useimmiten sijaitsevat harvaan asutuilla seuduilla, joissa niille ei ole käyttöä. Ohjustukikohdissa näkee enää vähän esineistöä. Jäljellä on vain toiminnan luuranko, josta kaikki vähänkin arvokas kuten metallit, on viety pois. Haluan dokumentoida näitä paikkoja ennen kuin ne tuhoutuvat kokonaan. Nyt ne ovat kiehtovassa välitilassa, jossa rakennusten sisätilojen ja taivasalla valtoimenaan rehottavan luonnon rajat sekoittuvat.
Olen kuvannut enimmäkseen paikoissa, joissa sijaitsi keskimatkan ydinohjuksia. Ne olivat kokonaisuuksia, joihin kuuluivat tarkkaan aidatun ohjusalueen lisäksi välittömässä läheisyydessä sijaitsevat toimistot, tekniset tilat sekä ruokala- ja vapaa-ajantilat. Näissä sijaitsevat minulle kiinnostavimmat kohteet: usein maisema-aiheisilla maalauksilla tai valokuvatapeteilla koristellut tilat.
Liepaja, Latvia 2012
Pastavy, Valko-Venäjä 2018
Ympärillämme on monia näkymiä riippuen siitä, miten tarkastelemme niitä ja kuka tarkastelee. Havainnoitsijan rooli on aktiivinen. Historiaa tulkitaan monesta lähtökohdasta: Neuvostoliiton miehittämillä alueilla asuneilla henkilöillä on erilaiset näkökulmat ja intressit kuin minulla.
Olen pohtinut dokumentin käsitettä samalla kun olen tausta-aineiston hankkimisen kautta perehtynyt historian tutkimiseen. Ajatus siitä, että “jokainen sukupolvi kirjoittaa historiaa uudelleen” voisi olla muodossa “jokainen sukupolvi kehittää näkökulmansa uudelleen”. Pohdin, missä määrin tämä liittyy valokuvaamiseen ja tapaan, jolla kuvaaja tulkitsee näkemäänsä.
Pastavy, Valko-Venäjä 2018
Artikkelin aloituskuva: Aluksne, Latvia 2012.
Kaisu Koivisto asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän toimii monipuolisesti valokuvan, videon ja installaatiotaiteen aloilla. Hän käsittelee teoksissaan aiheita, jotka liikkuvat historian, muistin, ekologian ja ympäristöestetiikan rajapinnoilla. Koivisto on valokuvannut nk. rautaesiripun takana olleita, entisen Neuvostoliiton armeijan hallinnoimia sotilasalueita ja ydinohjustukikohtia kymmenen vuotta, ja työ jatkuu edelleen.