Kuvajournalistinen työ vieraassa kulttuurissa
Valokuvaukseen on läpi sen historian liittynyt vallan, representaation ja toiseuden kysymykset. Kamera ei vain tallenna maailmaa sellaisena kuin se on, vaan kuvajournalisti tekee jatkuvasti valintoja siitä, ketä kuvataan, mistä näkökulmasta ja millaisena kuvattava ihminen lopulta näyttäytyy muille.
Nämä kysymykset korostuvat erityisesti silloin, kun kuvajournalisti työskentelee itselleen vieraassa kulttuurissa. Hän voi saapua toiselle puolelle maailmaa vain muutamaksi päiväksi tai viikoksi, tavata ihmisiä lyhyesti ja palata sitten kotiin kuvien kanssa. Näiden kohtaamisten perusteella hän rakentaa väistämättä rajatun kuvan paikasta, yhteisöstä tai ihmisryhmästä, ja juuri tämä kuva välittyy suomalaiselle yleisölle.
Valokuvan historiasta löytyy paljon esimerkkejä siitä, kuinka näkyväksi tekeminen ja toiseuttaminen voivat kulkea rinnakkain. Yhdysvaltalainen valokuvaaja Diane Arbus tunnettiin 1960-luvulla kuvistaan ihmisistä, jotka poikkesivat aikansa valtakulttuurin normeista. Hänen kuviaan on tulkittu sekä empaattisina ja marginaaliin jääneitä ihmisiä näkyviksi tekevinä että ulkopuolisen katseena, joka samalla saattoi vahvistaa käsitystä kuvattavien poikkeavuudesta suhteessa valtakulttuurin normeihin. Näkyvyys ei itsessään takaa ymmärrystä: olennaista on myös se, mistä asemasta kuvattavaa katsotaan ja millaisena hänet esitetään.
Olen joutunut pohtimaan tätä myös omassa työssäni kuvajournalistina eri puolilla maailmaa ja huomannut palaavani yhä uudelleen samoihin kysymyksiin: millä oikeudella kerron toisen ihmisen elämästä? Mitä tilanteesta ymmärrän – ja mitä jää väistämättä ymmärtämättä? Kenen näkökulmasta tarina lopulta kerrotaan?
Erityisen konkreettisiksi nämä kysymykset tulivat tehdessäni juttua Indonesian Jakartassa elävästä transnaisten yhteisöstä. Itse transmiehenä tunnistan joitakin kohtaamieni ihmisten kokemuksia näkyväksi tulemisesta, haavoittuvuudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta, mutta kokemuksemme eivät silti ole täysin samoja. Vaikka kuulumme samaan sukupuolivähemmistöön, transmiehiin ja transnaisiin kohdistuvat odotukset, ennakkoluulot ja syrjinnän muodot voivat olla hyvin erilaisia. Lisäksi suomalainen ja eurooppalainen taustani sekä yhteiskunnallinen ja taloudellinen asemani kasvattivat välimatkaa kokemustemme välillä. Olin tilanteessa siis samanaikaisesti sekä yhteisöön kuuluva että monella tavalla sen ulkopuolinen.
Jutun keskiössä oli Mami Yuli, joka oli vaikeuksista ja transihmisiin kohdistuvasta syrjinnästä huolimatta juuri onnistunut kouluttautumaan oikeustieteen tohtoriksi. Hän koki koulutuksen antaneen hänelle uudenlaista uskottavuutta ja avanneen ovia sellaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin, joihin hänen oli transihmisenä aiemmin ollut vaikeampi päästä mukaan. Koulutuksensa, kokemuksensa ja vuosikymmenten aktivisminsa avulla hän pyrkii nyt vaikuttamaan siihen, miten transihmiset Indonesiassa nähdään ja millainen asema heillä yhteiskunnassa on.
Tästä huolimatta huomasin, kuinka helppoa jutun kokonaisuutta rakentaessa oli suunnata huomio juuri syrjintään, haavoittuvuuteen ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ne olivat todellisia ja jutun kannalta olennaisia aiheita, mutta samalla ne uhkasivat saada suhteettoman suuren tilan verrattuna ihmisten omaan toimijuuteen, ihmissuhteisiin, arkeen ja saavutuksiin. Olin vaarassa tehdä itse juuri sitä, mitä olin alkanut työssäni kyseenalaistaa: rajata ihmisten elämästä näkyviin ennen kaikkea ne asiat, jotka näyttäytyvät ulkopuolisen silmissä ongelmina.
Tämä ei koske vain sitä, miten tarina kirjoitetaan tai rakennetaan, vaan myös sitä, mitä päätyy kuvaamaan. Se, mihin huomio kiinnittyy, ohjaa myös kameran takana sitä, millaisia tilanteita huomaa ja mitä lopulta päättää näyttää. Näistä pohdinnoista syntyi Tampereen yliopiston visuaalisen journalismin maisteriopintoihin tekemäni pro gradu -tutkielma: Kuvajournalistinen työ vieraassa kulttuurissa — suomalaisten kuvajournalistien kokemuksia vallasta, etiikasta ja representaatiosta.
Tutkimuksessani halusin selvittää, miten suomalaiset kuvajournalistit itse hahmottavat työskentelyään vieraissa kulttuurisissa ympäristöissä. Millaisia eettisiä kysymyksiä he kohtaavat? Miten he tunnistavat oman valtansa suhteessa kuvattaviin? Entä millaisen kuvan heidän valokuvansa rakentavat ihmisistä, yhteisöistä ja kulttuureista?
Haastattelin tutkimusta varten viittä suomalaista kuvajournalistia, joilla oli kokemusta työskentelystä Suomen ulkopuolella. Keskusteluissa korostuivat valta, luottamus, kulttuurinen ymmärrys, kohtaaminen, representaatio sekä kuvaajan oma asema suhteessa kuvattaviin. Yksi tutkimukseni keskeisistä havainnoista oli, että vieraassa kulttuurissa työskentely on vuorovaikutteinen prosessi, jossa kuvajournalisti joutuu jatkuvasti arvioimaan omaa toimintaansa, asemaansa ja ymmärryksensä rajoja.
Haastateltavat korostivat valmistautumisen, paikallisten toimintatapojen huomioimisen ja oman tulkinnan rajojen tunnistamisen merkitystä. Ulkopuolinen kuvaaja ei välttämättä osaa tulkita näkemäänsä oikein, vaikka tilanne näyttäisi ensi silmäyksellä selvältä. Kuvajournalistin ammattitaitoa ei siksi ole vain visuaalisesti kiinnostavan tilanteen löytäminen, vaan myös kyky pysähtyä kysymään, mitä tilanteessa oikeastaan tapahtuu ja mitä siitä ei vielä ymmärrä.
Refleksiivisyys nousikin tutkimuksessa vahvasti esiin. Kuvajournalisti tarkastelee ympäristöään aina oman kulttuurisen, yhteiskunnallisen ja ammatillisen taustansa kautta. Täysin neutraalia ulkopuolisen asemaa ei ole, vaan oma tausta vaikuttaa siihen, mitä kuvaaja huomaa, ketä hän lähestyy ja mitä hän pitää kuvaamisen arvoisena. Olennaista onkin tunnistaa oma asemansa ja pohtia, miten se vaikuttaa tehtyihin valintoihin.
Myös luottamuksen merkitys korostui haastatteluissa. Kuvajournalismissa luottamuksesta voidaan helposti puhua keinona päästä lähemmäksi ihmistä ja saada parempia tai intiimimpiä kuvia, mutta haastateltavieni puheessa se näyttäytyi paljon tätä laajempana kysymyksenä. Luottamus rakentui ajasta, avoimuudesta ja vuorovaikutuksesta, ja sen merkitys korostui erityisesti tilanteissa, joissa kuvattavat elivät haavoittuvissa tai muuten vaikeissa olosuhteissa.
Samalla kuvajournalistin työssä on jatkuva ristiriita. Journalistisesti ja visuaalisesti voimakas kuva voi olla juuri sellainen, jonka ottamista tai julkaisemista pitäisi kuvattavan näkökulmasta pohtia kaikkein tarkimmin. Kuvan vaikuttavuus ei yksin tee siitä eettisesti perusteltua. Joskus vastuullinen ratkaisu voi olla myös jättää kuva ottamatta. Kuvaajan vastuu ei myöskään pääty kuvaushetkeen. Kuvalla voi olla kuvattavalle seurauksia vielä pitkään sen jälkeen, kun kuvaaja on lähtenyt paikalta. Erityisesti itselleen vieraassa kulttuurisessa ympäristössä työskennellessään kuvaaja ei välttämättä osaa ennakoida näitä seurauksia.
Representaatioon liittyvä valta tuli haastatteluissa esiin monella tavalla. Kuvajournalisti tekee väistämättä rajauksia: yhden ihmisen elämästä voi yhdessä lehtijutussa näyttää vain pienen osan, kokonaisesta yhteisöstä vielä vähemmän. Juuri siksi sillä on merkitystä, mitä valitaan näkyväksi. Jos ulkomailta kerrottavissa tarinoissa huomio kiinnittyy toistuvasti köyhyyteen, konflikteihin, kärsimykseen tai eksoottisiksi koettuihin piirteisiin, yksittäinen kuva voi olla täysin todenmukainen ja silti vahvistaa kapeaa käsitystä kokonaisesta maasta tai ihmisryhmästä.
Tämä ei tarkoita vaikeiden asioiden piilottamista. Köyhyys, epätasa-arvo, konfliktit ja ihmisoikeusloukkaukset kuuluvat journalismiin silloin, kun ne ovat tarinan kannalta olennaisia. Olennaisempaa on pohtia, näyttäytyykö ihminen vain kohtaamiensa vaikeuksien kautta vai myös aktiivisena toimijana omassa elämässään.
Tämä palauttaa minut omaan kokemukseeni Jakartassa. Syrjinnästä kertominen oli jutun kannalta olennaista, mutta samalla jouduin pohtimaan, millaisen kokonaiskuvan tekemäni rajaukset rakensivat. Kuinka paljon tilaa annoin vaikeuksille ja kuinka paljon omalle toimijuudelle ja tavalliselle elämälle? Representaatioon liittyvä valta konkretisoituu juuri tällaisissa valinnoissa.
Gradua tehdessäni jouduin tarkastelemaan samoja kysymyksiä myös tutkijana. Oma kokemukseni kuvajournalistina auttoi minua ymmärtämään haastateltavien työtä, mutta samalla omat oletukseni olivat väistämättä tutkimuksessa läsnä. Ehkä juuri tämä jäi gradusta itselleni vahvimpana ajatuksena: kuvajournalisti ei voi päästä eroon omasta katseestaan, mutta hänen pitäisi oppia tarkastelemaan sitä. Mistä asemasta katson? Miksi juuri tämä kiinnittää huomioni? Mitä kuvani näyttää – ja mitä sen ulkopuolelle jää?
Tutkimukseni ei tarjonnut yksinkertaista ohjekirjaa siihen, miten toisessa kulttuurissa pitäisi kuvata. Sen sijaan se vahvisti ajatusta siitä, että vastuullinen kuvajournalismi edellyttää oman aseman tunnistamista ja jatkuvaa tilannekohtaista harkintaa. Kun aloitin graduni, pohdin ennen kaikkea sitä, miten kuvajournalisti kuvaa toista kulttuuria. Työn valmistuessa kysymys oli muuttunut: yhä tärkeämmältä tuntuu kysyä, mistä asemasta minä katson – ja mitä oma tapani katsoa tekee sille, mitä muut lopulta näkevät.
Pro gradu -tutkielmani valmistui Tampereen yliopiston visuaalisen journalismin maisteriopinnoissa vuonna 2026. Tutkimuksen tekemistä tuki Patricia Seppälän säätiön myöntämä apuraha.
Levi Vepsä on kirjoittava freelance-kuvajournalisti ja yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta. Hän työskentelee Suomessa ja ulkomailla, viettää pitkiä jaksoja eri puolilla maailmaa ja elää liikkuvaa, paikkariippumatonta elämää. Hän nauttii erityisesti pitkäjänteisistä reportaaseista, henkilökuvista ja dokumentaarisesta työskentelystä, jossa kuva ja teksti voivat kulkea rinnakkain. Häntä kiinnostavat yhteiskunnalliset ja kansainväliset aiheet, ihmisten kohtaaminen sekä tarinat, joiden parissa on mahdollista viipyä pintaa syvemmällä.
Artikkelin aloituskuvassa Mami Yuli.
