Näkyvän journalismin kolme käsitettä

Minulta on usein kysytty, mitä eroa on visuaalisella journalismilla ja kuvajournalismilla. Käsitteitä käytetään usein toistensa synonyymeina, mutta niiden suhde on hierarkisempi. Jotta valokuvan erityisluonne mediana tulisi selväksi, tarkasteluun kannattaa ottaa mukaan myös hieman harvinaisempi käsite: valokuvajournalismi.

Käsitteiden suhteita voi kuvata oheisella kaaviolla.

Valokuvajournalismi on journalismia, jossa käytetään valokuvaa. Kuvajournalismi on laajempi käsite ja sisältää myös muunlaiset kuvat kuin valokuvat.  Visuaalinen journalismi on puolestaan yleiskäsite, joka kattaa kuvajournalistiset esitykset, mutta myös muut visuaalisen kerronnan keinot. Siihen lukeutuvat vaikkapa taitto, fontit, linjat – ylimalkaan graafiset elementit. Yksi visuaalisen journalismin osa on videojournalismi, joka on yleistynyt viime vuosien aikana.

Sanottakoon, että käsitteiden rajat usein sumenevat esimerkiksi erilaisille kuvallisuuden muodoille rakentuvissa verkkoreportaaseissa. Visuaalisen journalismin alue myös laajenee koko ajan uusien teknologisten ratkaisujen vanavedessä. Yksi varsin järkevä tapa käyttää käsitettä on niin sanottu aspektilooginen tarkastelu. Tällöin visuaalinen journalismi ei muodosta mitenkään erillistä aluetta vaan on tarkastelukulma kaikkeen journalismiin. Tästä näkökulmasta ei ole olemassa journalismia, jossa ei olisi visuaalisen journalismin ulottuvuuksia. Jopa radio on kielikuvien johdosta visuaalinen väline.

Valokuvajournalismin käsitteeseen törmää harvemmin. Usein sekin ymmärretään synonyymiksi kuvajournalismille. Sen erottaminen muusta kuvajournalismista on kuitenkin perusteltua, koska valokuva on hyvin erityinen kuva. Se on valon piirtämä indeksinen jälki, jolla on kausaalinen yhteys kuvauksen kohteeseen. Indeksisyys tarkoittaa sitä, että suoraan kuvauksen kohteesta lähteneet valonsäteet ovat jättäneet jälkensä joko filmin tai kuvakennon pinnalle. Piirroksella tätä ominaisuutta ei ole tai, tarkalleen ottaen, piirroksen indeksisyys on ratkaisevasti toisenlaista. Valokuvan indeksisyys antaa sille piirroksia vahvemman läsnäolon tunnun. Koska indeksisyyden mukanaan tuoma autenttisuuden ja läsnäolon tuntu on journalismille ylipäätään tärkeitä seikkoja, erottelu on paikallaan myös siitäkin syystä.

Digitaalisen valokuvan indeksisyydestä ja siihen pohjautuvasta autenttisuuden tunteesta on taitettu peistä paljon. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että digitaalinen otos ei ole samalla tavoin indeksinen kuin perinteinen valokuva. Kysymys on hyvin monimutkainen. Itse olen puolustanut vastakkaista kantaa, josta löytyy tekstiä täältä.

Kaikkiin visuaalisen journalismin muotoihin liittyy myös erilaisia tunnemielikuvia, ja varsinkin kuvajournalismin käsitteeseen kytkeytyy vahva arvolataus. Vanhemman polven kuvaajat käyttävät sitä vieläkin laatuterminä ja erottavat kuvajournalistiset otokset muista, varsinkin amatöörien näppäilykuvista. ”Tuo kuva ei nyt ainakaan ole kuvajournalismia”, saattaa joku ärähtää huomatessaan uutisessa kehnonpuoleisen otoksen.

Joidenkin kuvien määritteleminen kuvajournalismiksi ja toisten sulkeminen sen ulkopuolelle on ammatillisen identiteetin rakentamisen kannalta ymmärrettävää, mutta käsitteen analyyttisen toimivuuden näkökulmasta tuhoisaa.

Jos arvottavasta merkityksestä luovutaan, tällöin mikä tahansa journalistisessa yhteydessä julkaistu valokuva on valokuvajournalismia, aivan riippumatta siitä kuka sen on ottanut tai kuinka tasokas se on. Varsinkin lukijakuvien yleistymisen aikana neutraali kuvajournalismi-käsitteen käyttö on entistä perustellumpaa.

Arvottaminen itsessään on kuitenkin kiinnostava tutkimuskohde, koska se kertoo kuvajournalistien identiteetistä, kuvien tulkitsemisesta ja rajanvedosta amatööreihin.

Janne Seppänen

Janne Seppänen on professori Tampereen yliopiston Viestintätieteiden tiedekunnassa.

Artikkelin aloituskuva on Heli Blåfieldin maaliskuussa ilmestyneestä kirjasta Saunavuoro. Kuvassa Mahdi avantouintiseuran rantasaunalla Vaasan Hietasaaressa.